Maaliskuussa keksittiin (vielä siinä vaiheessa) hyvä idea lähteä risteilylle Pietariin. Jo alusta alkaen tuntui, että karmalla on jotain tätä matkaa vastaan, kun ensimmäinen vastaisku koettiin jo kolmea viikkoa aikaisemmin. Minulle oli iskeytynyt lähtöpäivään työvuoro. Sitä sitten säätämään, kun matkakin oli jo varattu. Esimiehen kanssa puhuessa näytti olevan jo varsin selvää, että vuorot on vaihdettavissa päikseen työkaverin kanssa. Kuitenkin vielä tuon keskustelun jälkeen piti selvitellä muutamaan otteeseen, että ONHAN se vaihto nyt hyväksytty. Kun tästä oli selvitty, ilmenikin, että se persoona, joka matkan oli varannut ja ideoinut, ei olekaan pääsemässä mukaan. Finanssipoliittisia vaikeuksia. Tämähän sitten aiheutti omanlaisiaan ongelmia logistiikan kanssa, kun jouduttiinkin yhtäkkiä selvittelemään junien ja bussien kanssa kulkemista Tampereelta Helsingin Länsisatamaan.
Matkaa edeltävänä iltana oli työpaikan saunailta. Mistä sitten, kappas vain, lähdettiin jatkoille baariin. Toisin sanoen, maanantaina klo 12 pakattuna ei ollut vielä yhtään mitään. Pikana sitten “oleelliset” kamat kasaan (toisin sanoen vaatteet, kännykkä ja lompakko) ja rautatieasemalle. Lippujen ostaminen tuntui olevan ihan hirveän tuskan takana, kun VR:lla oli yllättäen jokin tietotekninen ongelma. Tästä johtuen ensimmäinen lähtö jäi välistä. Kun vihdoin oli liput hallussa ja olevinaan olisi voinut hengähtää hetken, tajusin, ettei minulla olekaan passi mukana. Ensin sitten selvittämään matkanjärjestäjältä, että kuinka oleellinen se on. Kuulemma erittäin, koska maihin on pakko poistua välissä. Seuraava vaihe olikin sitten, että siirrettiin junamatkaa vielä kerran tunnilla eteenpäin ja lähdin kiireessä kotiin noutamaan passia. Kiirehän ei suinkaan tullut, kun aikaa bussista seuraavaan oli ruhtinaalliset kymmenen minuuttia. Mainittakoon, että noin normaalitilassa käytän kotiin päin kulkeneen bussin pysäkiltä kävelyyn noin 7 minuuttia. Puolijuoksin siis pysäkiltä kotiin ja onnekseni muistin missä passi sijaitsi. Suorilta sitten ulos takaisin ja taas bussiin. Tässä vaiheessa jo valmiiksi kipeä selkäni alkoi ilmoittaa pieniä vastalauseita kiireen vuoksi.
Onnistuin sitten kuitenkin olemaan rautatieasemalla vielä 10 minuuttia ennen junan lähtöä ja lössähdin penkkiin kipuilevana ja väsyneenä. Migreenikin kolkutteli jossain nurkan takana, mutta särkylääkkeen voimin sain sen sitten ajettua matkoihinsa. Matkalla alettiin sitten aikamme kuluksi kehitellä suunnitelmia B, C ja D, ihan vain jos käykin niin, että laivaan ei ehditäkään. Reissun uskomattomin munkki kävi ehkä siinä vaiheessa, kun Länsisatamaan kulkeva bussi 15A oli strategiset 2 minuuttia myöhässä, minkä vuoksi sen kyytiin ehdimme. Seuraava ongelma olikin se, että matka satamaan piti maksaa pienemmällä rahalla kuin 50 euron setelillä. Taianomaisesti tämäkin ongelma kyettiin ratkaisemaan pienten etsintöjen jälkeen. Satamassa aikaa check iniin oli jo perinteiseksi muodostunut 10 minuuttinen. Siitä sitten pikana automaatin ja rahanvaihdon kautta laivaan, jonka lähtöön oli tuossa vaiheessa 35 minuuttia.
Pienen hengähtämisen jälkeen todettiin, että nyt tässä on ansaittu jonkin sortin drinkit ja suunnattiin paatin lähinnä pubihenkiseen ympäristöön, joka totteli nimeä Rabbit Bar. Drinkkilista näytti itseasiassa jopa asiantuntevalta ja nauttimani daiquiri rentoutti sen verran, että tuntui lähes mahdolliselta jopa nauttia tulevasta matkasta. Kaverikin sai oikeaoppisen Long Island Ice Tean, jollaisia ei kovin usein Suomen kamaralla edes näe. Drinkkien jälkeen käytiin vähän vaeltelemassa ympäri laivaa ja otettiin selvää missä mitäkin sijaitsi, illallisbuffettiin kun oli aikaa vielä jonkusen verran. Käytiin siis paikantamassa buffetravintolan lisäksi tax free-myymälä ja suunnattiin sen jälkeen hyttiin täyttelemään maahantuloilmoituskaavakkeita. Venäjän byrokratia kun vaatii kaikenlaista jännittävää. Kaavakkeissa oli pari kohtaa, jotka vaativat vähän apuja, niin suunnattiin infoon samalla, kun otimme suunnan buffettiin. Ilmeisesti samaa asiaa kysytään aika usein, kun vastaus kysymykseen tuli jo ennen kuin ehdittiin loppuun asti. Erikoislaatuiseksi kommunikaation teki se tosiasia, että edelleenkään en ole aivan varma mitä kieltä kanssamme keskustellut henkilö oikeastaan käytti. Kai se oli jotain mystistä suomen, venäjän ja englannin sekaista. Pääasia kuitenkin oli, että asia tuli kutakuinkin selväksi.
Ja sitten sitä ruokaa?! Ei kyllä ruuan monipuolisuudella päässyt kehumaan. Tarjolla oli kalaa kermakastikkeessa, naudanlihaa jossain mukamas Wild West-henkisessä kastikkeessa, perunaa, lihapullia, höyrytettyä parsa- ja kukkakaalia sekä tonnikalasalaattia. Niin ja vähän leikkelettä kera kurkun ja tomaatin. Jälkiruuaksi oli pashaa ja jotain marjasekoitelmaa pullan lisäksi. Pulla kun oli offlimits sekä minulle, että kaverille, jäi vähän laimea maku tuosta jälkiruuasta. Ja vielä entistä enemmän sen vuoksi, että kaveri sai mahansa kipeäksi naudanlihakastikkeesta ja kalaa hän ei sen kermakastikkeen takia oikein olisi tohtinut syödäkään. Tämän vuoksi otettiinkin suunta uudemman kerran kohti jänisbaaria ja tilasin lohdutuksekseni valkovenäläisen. Ensimmäinen valkovenäläinen btw, jonka olen koskaan tilannut baarissa itse itselleni. Ja kummoisen juoman sitten sainkaan! Niistä, mitä Suomessa kutsutaan valkovenäläisiksi, ei tuon kanssa voi puhua edes samana päivänä! Vodkaa, Kahluaa ja kermafloat. Oooh. Oikein! 
Näillä eväillä ja päivän liiallisella kiireellä oli sitten se vaikutus, että hyttiin päästyäni olin viittä vaille unessa jo ennen kuin pääsin peiton alle. Matkakaveri herätti minut nukkumaan. Tässä välissä sovittiin luonnollisesti herätysaikaa ja sen sellaista. Aikaiset herätykset eivät ole aivan ominta kauraani, joten herääminen kahdeksalta tuntui vastenmieliseltä jo pelkästään ajatuksen tasolla. Asiaa toki sitten helpotti huonosti nukuttu yö. Osittain selän kipuilun takia, osittain arvon hyttinaapuriemme äänenkäytön takia. Ja meinasinhan siinä pariin otteeseen yötä myös yskiä keuhkoni ulos. Kellon soidessa ensimmäisen kerran vedin peiton pääni yli ja käänsin kylkeä, onneksi kyseessä joka tapauksessa oli kaverin kello, niin ei ollut pakko nousta ihan heti. Pienten ponnistelujen jälkeen sain kuin sainkin itseni suihkun kautta elävien kirjoihin. Siitä otettiin sitten suunta aamiaiselle tuohon samaiseen buffetravintolaan, jossa viimeksi oltiin illallisella. Aamiainen oli selvästi tasokkaampi kuin illallinen. Tarjolla oli enemmän tai vähemmän kunnon valikoima kaikkea, mikä sopii myös ihmiselle joka ei voi syödä viljaa. Nakkeja, pekonia, munakokkelia, leikkeleitä, keitettyä kananmunaa, ja hedelmiä eri muodoissaan. Kyllä näillä eväillä päivän pärjäisi, ajateltiin ja lähdettiin sitten suuntaamaan kohti Pietarin keskustaan vievää bussikuljetusta. Totesin ikkunasta ulos katsoessani, että jopa ollaankin saavuttu rumaan kaupunkiin. Harmautta ja masentavuutta lisäsi uskomattoman tehokkaasti sekin tosiasia, että 17.4.2012 oli sääennusteiden mukaan viikon ainut päivä, jolloin Pietariin oli luvattu sadekeliä.
Pienen paniikin ennen kaupunkiin siirtymistä saattoi saada aikaan se tosiasia, että kun passintarkastus oli läpäisty, havaitsin että ehdottoman tarpeellinen Departure Cardini oli yhtäkkiä tiessään. Käänsin siinä portin pielessä käsilaukkuni ehkä kolmesti ylösalaisin, ennen kuin uskaltauduin kysymään käyttämältäni portilta, onkohan se jäänyt sinne. Kun kyseinen kortti kuitenkin oli ollut passini välissä. Virkailija oli jo lupaamassa, että tekee minulle uuden, kunnes jostain äärettömän tuntemattomasta syystä korttini löytyi siitä viereisen portin tiskiltä. Erittäin hämmentävää. Onneksi selvittiin säikähdyksellä. Ehdin jo panikoida ajatuksesta, että en pääsekään kotiin.
Aika nopeasti kaupungissa pisti silmään myös se, kuinka rappeutuneessa kunnossa suuri osa niistä potentiaalisesti kauniista taloista oli. Puhumattakaan niistä, jotka olivat jo lähtökohtaisesti rumia. Mielikuvaa eri vuosikymmenelle saapumisesta vielä vahvisti se tosiasia, että bussikuski kuunteli Retro FM-nimistä radiokanavaa, joka soitti musiikkia jostain 70-80-luvun taitteesta. Kuljetuksen olemassaolo kieltämättä oli muuten ihan kätevä. Ainakaan ei tarvinnut eksyä matkalla mihinkään ja maamerkki, jonka luota bussi lähti sitten takaisinpäin, oli sen verran massiivinen, että sen löytäminen ei todellakaan tuottaisi ongelmaa. Jaa mikäkö se oli? Niinkin vaatimaton pytinki kuin Iisakin kirkko. Se sama, josta tulee se kaikkien tietämä sananparsi, millä viitataan ikuisuusprojektiin. Bussikuljetus oli muuten ihan näppärä, mutta pakko on myöntää, että Pietarin liikennekulttuuri aiheutti muutaman sydämenlyönnin väliin jäämisen sekä särkylääkkeestä huolimatta kipuiluja selän tietämille. Jotta varmasti näyttäisin riittävästi (eksyneeltä) turistilta, kuljin lähes koko ajan matkaopas kädessä. Hyöty tästä oli se, että en onnistunut kertaakaan kaupungissa haahuilun aikana hukkaamaan meitä! Hyvä minä!
Ensin navigoitiin yllättävänkin nopeasti Nevsky Prospektille, josta piti sitten löytää varsin sujuvasti Amiraliteetti. No, itseasiassa siinä vaiheessa olisi vaatinut jo ylimaallista kykyä eksyä, jos tuossa välissä olisi onnistunut hukkaamaan itsensä. Amiraliteetti kun näkyi siihen risteykseen asti, jossa seisoimme. Suunta siis kohti tornia, joka osoitti Amiraliteetin sijainnin aika kauas. Harmittavasti se, kuten monet muutkin nähtävyydet Pietarissa, oli huoltotöiden alla. Kaupungin yleistä kuntoa katsoen tämä tietenkään ei ollut mikään yllätys sinänsä. Mieleen hiipi väkisinkin ajatus siitä, että olisiko kuitenkin ollut viisaampaa korjata niitä rakennuksia aikaisemmin, eikä vasta sitten, kun ne jo näyttävät hajoavan käsiin.
Amiraliteetin vieressä sijaitsi varmaan Pietarin tunnetuin nähtävyys, myrkynvihreä, kultaisin koristein varustettu Talvipalatsi, jossa tätä nykyä sijaitsee Eremitaasi, muuan maailman hienoimmista taidemuseoista, kuulemma. Siellä olisi ollut nähtävää pidemmäksikin aikaa, sanotaan että jos käyttäisi kymmenen sekuntia per esine, menisi silti koko museon kiertämiseen 3,5 vuotta.
Pienellä priorisoinnilla valitsimme suunniksi Venäjän historiaa (Koska oltiin Venäjällä) ja antiikin aikoja (Egypti, Kreikka, Rooma) käsittelevät osiot. Ainakin tuli nähtyä se, minkä moisissa huoneissa siellä on joskus hallitsijat asustelleet. Venäläisestä osiosta löytynyt Malakiittisali oli hieno ja kovin vihreä. Siellä oleva kivi oli peräisin Uralilta. Huoneen sen tarkempi funktio jäi kyllä epäselväksi.
Olisihan noitten tuijotteluun saanut kulutettua enemmänkin aikaa, mutta suurin osa opastetauluista puhui vain vähän englantia tai sitten ei lainkaan. Olihan siellä hienoja asioita, paljon, vielä kun olisi tiennyt että mitä ne olivat, niin olisi kokenut ihastelun hieman sivistävämmäksi. Tämän vuoksi mieleen jäikin ehkä parhaiten palatsin sisäpihalla nähty hännätön kissa.
Talvipalatsin edustalla sijaitsi Aleksanterin pylväs, 48 metriä korkea muistomerkki Napoleonin voittamisen kunniaksi, kovin suuruudenhullu tolppa, toisinsanoen. Luin jälkeenpäin, ettei se edes ole kiinni jalustassaan. Onneksi en lukenut aikaisemmin, olisi kuitenkin onnistunut kaatumaan niskaan sekin, jos moisen olisi tiennyt valmiiksi. Pylvään takana, palatsiaukion toisella laidalla, sijaitsevan pääesikuntarakennuksen yllä olevan riemukaaren päälle on sijoitettu veistos Voiton vaunuista. Näitä tämmöisiä tuntuu olevan yhdessä jos toisessakin kaupungissa. Aukiolla käyskenteli myös muuan miekkonen, joka muistutti ulkoiselta olemukseltaan lähinnä muskettisoturia. Ja samaan henkeen pukeutunut nainen. Jotain oletettavasti olivat markkinoimassa, mutta kun kommunikaatiokieli jälleen kerran oli vain venäjä, niin jäi epäselväksi mistä oli kyse. Hevoskärryt siinä oli kyllä vieressä, liekö niillä ollut jotain tekemistä asian kanssa. Hevoset tosin näyttivät lähinnä pitkästyneiltä.
Suuntasimme sitten riemukaaren ali uudemman kerran kohti Nevsky Prospektia, missä piti olla Pietarin parhaat shoppailupaikat. Jostain syystä meitä vastaan tuntui tulevan vain kahviloita, kirkkoja, pari puistoa ja kanaaleja. Jännittävää kyllä kuinka jossain voi olla vartin kävelymatkan päässä toisistaan kolme isoa kirkkoa. Löytyy Iisakin suuruudenhullu ikuisuusprojekti, Tuomiokirkko, jonka päädyssä oli hämmentävän paljon Illuminati-kolmiota muistuttava kuvio, sekä katedraali, joka on nimetty dramaattisesti Pelastajan kirkoksi veren päällä ja muistutti ulkoisesti lähinnä karamellia räikeine väreineen. Muutaman kuvan ottamisen jälkeen, todettiin, että nyt olisi hengähdystauon paikka ja etsiydyttiin yhteen niistä hyvin lukuisista kahviloista, joita tuntui olevan joka nurkassa. Tarjoilija, joka meille puhui osasi melkein englantia. Ja siellä nautiskeltu latte oli herkullinen. Sen lomassa oli hyvä miettiä mihin kaikkeen aikaa vielä olisi. Tuo vihoitteleva selkä alkoi kyllä muistuttaa olemassa olostaan jo tuossa vaiheessa päivää, niin tultiin siihen tulokseen että käydään katsastamassa “Iisis” lähempää ja tarkistetaan sitten aikaa ja uusitaan suunnitelmaa.
Iisakin kirkon ulkotasanne olisi ollut erinomaisen kiehtova nähdä, joskin 43 metriä ja 262 askelmaa alkoi kuulostaa jo valmiiksi kipeän selän murhaamiselta, joten päädyimme katsomaan kirkkoa sisätiloista. Toki asiaan vaikutti sekin, että paikallinen KACCA kysyi äärihuonolla englannillaan, että haluammeko mennä sisälle, mainitsematta puolella sanalla, että lippu sinne tasanteelle olisi maksanut erikseen. Iisis näytti olevan melko taivaita tavoitteleva myös sisältä päin. Ja sieväkin, ei sitä käy kiistäminen. Maalaukset ja mosaiikit siellä olivat melkoisen huikeita. Ja löytyi sieltä myös vieraskirja, johon oli pakko kirjoittaa suomenkieliset terveiset.
Tämän jälkeen alkoi tuntua jo massiivisen hyvältä idealta siirtyä takaisin kohti laivaa, jalat tuntuivat pikkuhiljaa lyijyltä ja selkä muistutti hiukan liian väkivaltaisesti kiputiloistaan. Alkoholiostoksetkin oli päätetty jättää tax freehen, koska neidit Epäluulo ja Neuroosi, eivät juurikaan pitäneet ajatuksesta, että juomat takavarikoidaan jonnekin tiesmihin matkan ajaksi. Yritimme keksiä epätoivoisesti jotain, mihin tuhlata viimeiset ruplat. Sataman vieressä oli olevinaan joku “market”, mutta mistään ei käynyt ilmi miten sinne pääsee sisälle. Luovutimme sitten varsin nopeasti ja tepastelimme takaisin sataman sisätiloihin ja tutkimme kotvan matkamuistomyymälää. Itse en sitten keksinyt mitään mihin olisin tuhlannut ruplani, joten jämien kanssa saattoi sitten suunnata rahanvaihtoon. Arvatkaas millä kielellä siellä meille kommunikoitiin. Virkailija ei tainnut ymmärtää lauseesta “To Euros, please” muuta sanaa kuin sen euron ja pyysi meiltä venäjäksi jotain summaa x. Kieltä ymmärtämättömän korvaan se kuulosti suunnilleen samalta kuin “blubblubblub”. Joku kolmisensataa ruplaa meille sitten vielä jäi ylimääräistä.
Passintarkastus meni ihan jouhevasti, kun oli kaikki pakolliset asiakirjat täytetty jo valmiiksi ja nyt on sitten virallisesti leima, että kyllä, minä todellakin olen käynyt Venäjällä. Pietariin jäi myös MadCraftin tarra erääseen tolppaan, muistoksi minusta. Ainakaan vielä miliisi ei ole tullut pidättämään minua vahingonteosta. Laivaan vievät portaat olivat vastenmielisen hutertan tuntuiset, kun muutenkin jo oli hieman heiluva olo. Ja taas laivaan saapuessa laukku piti skannata. Jotenkin moiset turvatarkastelut tuntuivat hirvittävän yliampuvilta, kun on tottunut siihen, että Ruotsiin matkustaessa laivaan voi vain kävellä.
Laivaan päästyämme tutkimme jälleen hetken infopaketteja, joista selvisi että ruplat ovat kuin ovatkin laivalla käypä valuutta. Jostain mystisestä syystä missään vain ei mitään hintoja lukenut ruplina, vaikka liki kaikki infotekstit olivat vain venäjäksi tai jos oikein erinomainen tuuri kävi, jotain sattoi lukea myös englanniksi. Pienen selvittelyn jälkeen laivan kahvilassa ostettiin sitten päivän toiset latet. Nämä tosin olivat automaattimateriaalia ja sanalla sanoen latteat verraten aikaisempaan. Mutta ainakin ruplat tulivat tuhlattua pois.
Kahvittelun jälkeen olikin sitten erinomainen aika siirtyä ostoksille tax free-myymälään suorittamaan ostoksia. Valikoima kyllä oli oikein poikkeuksellisen säälittävä. Jotenkin... jos matkustaa Venäjälle, niin kuvittelisi, että laivassa olisi myytävänä jotain venäläistä, mutta hittituotteet tuntuivat olevan Koskenkorva ja Viru Valge, kun mitään “oikeaa” ei edes ollut tarjolla. Allekirjoittanut jätti sitten vodkan ostamatta ja tyytyi likööreihin. Huomio kiinnittyi kyllä siihenkin kuinka paljon enemmän venäläiset kantoivat teräviä kassalle kuin muun muassa tämä hiljalleen katkeroituva parivaljakko, joitten reissussa näytti olevan kolmantena pyöränä muuan Mr. Murphy. Ostettiin tunnelman nostattamiseksi kuitenkin nolot Breezerit ja pähkinöitä, joita siirryttiin sitten nautiskelemaan hytin suojiin. Pähkinät, niin uskomatonta kuin se onkin, saattoivat sisältää "jälkiä pähkinöistä".
Breezerien ja pähkinöiden nautiskelun lomassa alettiin sitten ideoida palautteen antamista, toistaiseksi tämä jäi vielä ajatuksen asteelle, kun havaittiin pienen näläntunteen hiipivän ilmoille. Erehdyimme sitten kuitenkin jälleen menemään sinne buffettiin, jälkiviisaana tuli mieleen että jänisbaarissa olisi voinut olla oikeasti parempaa ruokaa, tosin annosten koko ohimennen oli kyllä näyttänyt hieman mitättömältä. Ja mikäli se edellisen illan illallinen oli pettymys niin tämä alitti kyllä kaikki odotukset. Ruuat olivat samat kuin edelliselläkin kerralla, tällä kertaa niitä vain sai olla odottamassa pidempään. Ensimmäisenä huomio kiinnittyi siihen, että tietyn kansalaisuustaustan ihmisillä ei ole käsitystä siitä miten jonotetaan. Seuraava havainto oli, että tarjottu kala oli raakaa. Lihapulliakaan ei ollut. Ja kermaperunat olivat epäkypsiä. Miten kukaan voi onnistua pilaamaan kermaperunat? Tällä kertaa myös jälkiruoka oli edellistä iltaa mitättömämpi. Joten se jäi kokeilematta sitten kokonaan. Lähdimme jänisbaariin lohduttautumaan reissun parhaan elementin, valkovenäläisen, pariin.
Kun nämä oli saatu tuhottua, suuntasimme aikaisemmin bongatun palautelaatikon luo. No, palautettahan on helppo antaa, kun lappusia sitä varten ei tarjota, pitihän se tarkistaa matkalla onko niitä tullut siinä välissä kun viimeksi olimme sitä kohti katsoneet. Ei ollut. Tästä suivaantuneena teimme itse oman palautelappusemme mukana olleesta tyhjästä paperista. Seurasi reissun toiseksi paras elementti. Ärsyyntyneen palautteen ideointi ja kirjoittaminen. En kyllä muista koska olisin edes viimeksi jättänyt noin kärkevää palautetta mihinkään. Mutta kun tarpeeksi moni asia ärsyttää, on jo pakko sanoa jotain. Pikkuasioita, kuten raakaa ruokaa, nihkeää, penseää ja takakireää “asiakaspalvelua” (oliskohan ne kuolleet yhteen hymyyn) ja muita jo aikaisemmin ilmenneita ärsyynnyksiä. En sentään kirjoittanut sinne mitään “a floating piece of shit ship”-suuntaista, vaikka se lähellä olikin. Itseasiassa tuon palautteen ideoiminen oli niin hauskaa, että se tarjosi pohjan oikeastaan tällekin kirjoitelmalle. 
Kun tuo kirjelmä oli jätetty palautelaatikkoon, pyrittiin jo pikkuhiljaa nukkumapuuhiin. Paino sanoilla “pyrkiä” ja “pikkuhiljaa”, kun tuntui siltä, että nukkumatti oli jättänyt meidät molemmat huomiotta. Kaipa sitä jossain vaiheessa oli myös nukahtanut, kun aamulla jopa heräsi. Väkivaltaisen aikaisin, kello oli 6:15, kun puhelimeni alkoi soittaa Butterflies & Hurricanesia. Revin itseni ylös ja suihkuun, jonka jälkeen paketoin itseni uudemman kerran peiton sisälle. Hytti nimittäin oli edelleen, kuten koko matkan, jääkylmä. Seuraava vaihe oli kasata kamat ja itsensä ja hiipiä ulos laivasta klo 8. En kyllä muista ihan äkkiseltään milloin sanat “Tervetuloa Helsinkiin” olisivat tuntuneet niin hyvältä kuin tänään. Tullimieskin oli itseasiassa varsin miellyttävä ja kyseli mukavia ja opasti että “sitten ensi kerralla voitte mennä tuonne missä ei tarvitse jonottaa niin paljon”. Vastaukseni oli hieman vaivautunut “saa nyt katsoa tuleeko mitään ensi kertaa”. Ja salaa toivoin, että ei tule.
Helsingissä liikkuminen tuntui suorastaan kotoisalta, vaikka niin kovin usein väitänkin sitä vastenmieliseksi kaupungiksi. Tästä eteenpäin, mikäli puhun tuon suuntaisia, muistuttakaa minua, että olen käynyt myös Pietarissa. Jos vielä joskus jo ennen lähtöä noin monet asiat tökkivät vastaan, en vaivaudu lähtemään reissuun ollenkaan. Olisi selvästi pitänyt kuunnella niitä kaikkia vihjeitä, ettei se vain kannata. Onneksi oli kuitenkin hyvää seuraa. Ja paras valkovenäläinen vuosikausiin.
]]>