Tulipa tuossa luettua hämmästystä herättänyt kirja. Dorian Grayn muotokuva, englanniksi tietenkin, The Picture of Dorian Gray. Kyseinen kirja kerkesi olla kaverilta lainassa lähestulkoon kolme vuotta, taino kaksi nyt ainakin. Pyhä tarkoitus oli lukea se jo moneen kertaan aikaisemminkin mutta aina se jostain syystä jäi. Nyt lopulta sain sitten tartuttua siihen kirjaan ennen kuin lähin tuonne aikaisemmin mainitsemalleni Musen keikalle. Kirjahan ei tokikaan tullut valmiiksi niin että olisin sen Helsingissä ollessani saanut sen palautettua oikealle omistajalleen. Mutta sitten ensi kerralla voi taas koittaa paremmalla tuurilla. 

Harva kirja oikeastaan jättää yhtä hämmentynyttä oloa jälkeensä. Jotta en spoilaa kirjan juonta turhaan on kai parempi keskittyä analysoimaan tuota muuta mitä kirjasta jäi käteen. Minusta tuon kirjan mielenkiintoisinta antia oli löyhän moraalin aiheuttama sielun rappeutuminen. Ajatus siitä että sielu näkyy ihmisen kasvoista on mielenkiintoinen. Tämä tarkoittaisi sitä että pahat teot näkyvät ihmisessä päällepäin. Tai että hyvyys paistais ihmisestä ulospäin. (Hyvyys, jonka olemassaolosta mä en henkilökohtaisesti edelleenkään ole ihan varma.) Jospa se onkin niin että ihminen syntyy viattomana ja turmeltumattomana, mutta maailma muokkaa hänestä sen mitä hän sitten lopulta on. Mutta näkyykö sielun rappeutuminen päälle päin? Voiko olla että pahat teot jättävät jälkensä ihmisen olemukseen? Näkyykö kylmyys katseessa ja kieroutuneisuus hymyssä? Tuon kirjan lukemisen jälkeen saatan alkaa tutkia ihmisiä aikaisempaa tarkemmin, nähdäkseni näenkö jotain.

Jostain joskus luin että tuon teoksen kantava teema olisi narsismi. Ei ehkä mene ihan kamalan kauas maalistaan se tulkinta. Hetken mielijohteesta sielunsa kauneuden tähden myyvä Dorian Gray tuo mieleen antiikin tarujen Narkissoksen joka rakastuu omaan kuvajaiseensa unohtaen kaiken muun. Nykyäänhän narsismi määritellään ennen kaikkea persoonallisuuden häiriönä. Narsisti on ihminen jonka minäkuva on jollain tapaa vaurioitunut ja hakee siihen jonkinlaista korjausta käyttämällä välineenä muita ihmisiä. Tämä käy ilmi myös Dorian Grayn persoonassa. Dorian Gray on turhamainen, yletöntä nautintoa tavoitteleva ja manipuloiva. Loppujen lopuksi myös heikko ihminen, joka vihaa itseään. Aivan kuin useimmat narsistit tekevät. Itseinho, häpeä ja ahdistus ajavat lopulta epätoivoisiin tekoihin. Niin Dorian Grayn tapauksessa kuin aivan oikeassakin elämässä narsistien kanssa kanssakäymisiin joutuvienkin tapauksessa.

Kirja antoi minulle melkoisesti ajattelemisen aihetta ja en voi kuin suositella sitä muillekin. Kiitos kovasti Katrille kirjan lainasta. Nyt se on hankintalistalla omaankin kirjahyllyyn.