Mä katsoin äsken elokuvan. Elokuvan, jonka kanssa mä en sovi millään samaan kaavaan tai genreen. Ajattelin kuitenkin yrittää että josko siitä jotain saisi kuitenkin irti. Ja sittenhän mä en päässy koko leffan aikana tuosta sohvasta irti. Se pysäytti mut ihan totaalisesti.

8 Mile. Lyhyesti kuvattuna se on henkinen kasvutarina. Tarina siitä miten pitää luottaa itseensä, uskoa siihen mitä on. Musta tuntuu että mä tarvitsin jotain tuon tapaista tänään. Ja siis varsinkin tähän hetkeen ja oloon. Mä tarvitsen itse rohkeutta luottaa siihen mitä mä olen. Uskallusta tehdä sitä mitä mä haluan. Olla sitä mitä mä haluan. Viime päivinä mun olo on ollu ennen kaikkea turta ja turhautunut. Toi leffa kosketti osittain juuri sen takia, että mä en tähän päivään mennessä ole ihan oikeasti uskaltanut antaa itestäni kaikkea siihen mitä mä ihan oikeasti haluaisin tehdä ja olla. Vähän samoin kuin elokuvan päähenkilö, joka elokuvan alussa jäätyy lavalle, mä olen jäätyny tilanteissa jotka olis vaatinu henkistä selkärankaa.

Mulle tuli tuosta elokuvasta sellainen olo että mun pitää kyetä nostamaan itse itseni ojan pohjalta. Ei mua kukaan muukaan sieltä tule hakemaan. Alkaa siihen mitä mä haluan oikeasti olla. Mulla olis "pöytälaatikossa" siihen jo materiaalia, paljonkin. Mä aion alkaa oikeasti nähdä vaivaa tuon ajatuksen kanssa. Ja ehkäpä työstää pöytälaatikkomateriaalia eteenpäin. Siitä se lähtee. 

One shot. One opportunity.