Joskus tunteet saa ihmisen ihan solmuun. Ajatukset kiertää yhtä ympyrää, alkamatta mistään ja päätymättä mihinkään. Silloin on lähes pakko saada purkaa olonsa jonnekin. Niinä hetkinä mä otan kynän ja pienen vihreäkantisen kirjani kauniiseen käteen, menen jonnekin etsimään inspiraatiota ja kirjoitan. Yleensä runoja, joskus blogia, joskus vaan jotain muita ajatusoksennuksia. Kirjoittaminen on mulle terapiaa. Sillä mä saan käsiteltyä nekin tunteet joista puhuminen on vaikeaa tai jopa mahdotonta.

Tekee ihan hyvää saada joskus pää tyhjäksi kaikesta. Tähän maailmanaikaan kun mulla on vain aikaa niin pään tyhjääminen käy vaikeaksi. Ajatuksia tulee ja menee, jotkut jää päähän pidemmäksi aikaa ja saattavat kehittyä ihan ongelmiksi asti. Niin kuin esimerkiksi nyt tämä infernaalinen vittuunnus, joka on mua vaivannu on-off jo pitemmän aikaa, ja edelleenkään en tiedä mistä se on/oli peräisin.  Välillä tuntuu siltä että ajatteleminen on vaan haitaksi, jos ei ole ongelmia niin mä teen niitä sit pääni sisällä ihan itse. Vähän aiheesta kuin aiheesta.

Jotkut ”viisaammat” sanoo että pitäisi oppia olemaan tunteittensa herra. Että pitäisi asiat ratkaista aina järjellä eikä tunteella. Mä olen herkkis, tunnen täysillä taikka sitten en ollenkaan. Mä rakastan ja vihaan niin suurella palolla että toisia jopa pelottaa. Järkevyys ei ole koskaan ollut siis mun vahvimpia puolia. Enkä mä osaa jarruttaa tunteitani, vaikka joskus tuntuu kyllä että olisi paikallaan opetella. Näin ainakin tietää tunteneensa ja eläneensä, vaikka välillä sattuukin, kovaa. Toisaalta saattaa myös saada enemmän kuin osaa odottaa, kunhan vaan päästää irti. Kaikki on mahdollista.