Minusta on tullu ihan ihme herkkis. Nykyjään tuntuu kaikki koskettavan suoraan sieluun ja sydämeen. Lähestulkoon sama mitä sitä kuuntelee jossain vaiheessa huomaa taas pyyhkivänsä silmäkulmiaan.

Katsottiin HAARP kaverin kanssa taas eilen. Musessa vaan on jotain mystisen ihanaa. Unintended viimeistään saa vedet silmille mutta mä huomasin senkin että rakastun koko ajan enemmän Butterflies & Hurricanesiin. "You've got to be the best!" Mä olen ottanu tuosta elämälleni ohjenuoran. Ole paras kaikista, voit muuttaa maailmasi. Käsittämätöntä kun musiikin fyysisesti tuntee, kylmät väreet pitkin selkää, vatsanpohjaa kutittaa. SE on se mitä voi sanoa musiikkiorgasmiksi. Tai tässä tapauksessa kai Museekkiorgasmiksi. 

Yöllä baarista kotouduttuani pistin yömusiikiksi taas Alcestia. Muistoja toisesta maailmasta. Kaipaus ja ikävä ovat päätähuumaavan voimakkaita. Kai mulla on itsellänikin sitten jonnekin pois ikävä, kun se koskettaa niin kovin syvältä. Mikään bändi ei ole koskaan vaikuttanut näin voimakkaasti. Useinkin kyllä olen jonkun biisin takia itkeny kerran tai pari... mutta että joka kerta. Ja useamman biisin takia. 

Tavallaan todella kiitollista että on jotain mikä saa aikaan noinkin voimakkaita tunnetiloja. Tietää ainakin että ei ole aivan täysin tunnekuollut. Joskus olen pelänny sitäkin. Kun tuntuu siltä että mikään ei liikuta, mikään ei kosketa. En mä halua olla tunteeton ja kylmä. Niin kauan kun jokin herättää jotain tuntemuksia, voin kai lohduttautua sillä että mä en ole vielä jäätä. 

Mä olen musiikin kautta tajunnu myös olevani jostain jollekin aivan vitun kiukkuinen. Jostain syystä mä en vaan osaa kohdistaa sitä kehenkään. Puran aggressioitani kuuntelemalla Painia ja Slipknotia. Jos olisin terve niin lataisin iPodin täyteen räimettä ja lähtisin juoksemaan tai salille. Tekisi henkisesti hyvää rääkätä itsensä fyysisesti puolikuolleeksi ja sen jälkeen mennä tunniksi saunaan. Sen jälkeen olisi takuulla vapautunut olo. Pelkkä musiikillinen räminä ei riitä. Mä kaipaan endorfiinihumalaa. Tappotreenin jälkeistä euforiaa. Niin kauan kuin terveys ei anna periksi niin en kuitenkaan voi treenata. Joten on tyytyminen musiikilliseen vitutuksen ja ahdistuksen purkamiseen.

Vielä kun tietäisi oikeasti kenelle ja mille tässä oikeasti on niin raivoissaan. Voisi olla helpompi käsitellä tunteita jos tietäisi edes mistä ne tulevat. Voisi tehdä asioille jotain. Toinen vaihtoehto kai olisi opetella olemaan välittämättä. Tosin kun vasta on tuskaillut tunnekuoleman kanssa noin ajatuksen tasolla, niin välittämättömyys ei kuulosta vaihtoehdolta. Sehän on lähes sama asia. Mikään ei liikuta, mikään ei kosketa. Joillekin ajattelematta ja välittämättä oleminen on ihan luonnollinen valinta. Mä en kykene moiseen. Ei ajatella on mulle lähes sama kuin ei olla olemassa. Ei välittää on sama kuin olla turta, olla kuollut. Parempi varmaan olla sitten kohdistamatta raivoissaan kuin tunnekuollut. Vihata vaikka sitten koko maailmaa vähän aikaa, kunnes tunteet on puhdistunu. Ehkä tää pää joskus vielä selviää. Siihen asti voi kuunnella Slipknotia ja todeta olevansa biisin sanoitusten mukaan Psychosocial.

And the reign will kill us all, we'll throw ourselves against the wall. But no one else can see, the preservation of the martyr in me!!