Tuo mies on jumalaisen kaunis, ajattelen, kun katson häntä jälleen kerran. Olen nähnyt hänet ennenkin, usein. Seurailen tilannetta sivummalta, kun hänen seuraansa lyöttäytyy sievä nuori nainen. Vain hetkisen näyttää siltä, että tapaaminen olisi sovittu. Aika nopeasti käy selväksi, ettei naisen seura ollutkaan kaivattua ja hän poistuu vähin äänin takavasemmalle.

 

Jään katsomaan naisen perään hetkeksi, hän on silminnähden musertunut. Aivan kuin olisi kaivannut jotain enemmän tuolta mieheltä. Illan edetessä tuo kuvankaunis mies liikkuu ainakin parin muun naisen seurassa. Ja tuon ensimmäisen naisen tunteet paistavat kauas. Katse viipyilee suunnassa, jota ei haluaisi myöntää edes itselleen. Tuo mies vei hänet kerran taivaaseen, vain hetkeksi, ollakseen seuraavan kerran täydellisen vieras. Kuin eri ihminen.

 

Tuo nurkkapöytään jäänyt nainen näyttää niin kovin surulliselta. Petetyltä, hylätyltä. Mikä oikeuttaa ihmisen leikkimään toisen tunteilla? Aina ei tosin ole selvää kuka käyttää hyväkseen ja ketä. Joskus tietää valmiiksi mitä on odotettavissa, eikä satuta itseään. Tuo nainen ilmeisesti odotti. Ja sai siipeensä. Mikä oikeastaan ajaa ihmisen tekemään tuollaista?

 

Tuo kuvankaunis mies on kuin peto, joka metsästää herkkäuskoisia. Vie mukanaan hetkeksi ja käytettyään heittää pois. Riistaa riittää, vaikka toimintamallit ovat takuuvarmasti tutut. Niin monesti olen nähnyt, kuinka hän lähtee mukanaan uusi saalis. Toisinaan ihmettelen, miksi moinen käytös on hyväksyttyä miehelle mutta ei naiselle. Hänhän on ystäviensä keskuudessa lähes sankari, valloittaja.

 

Mietin itsekseni, miten kukaan noin kaunis voi olla sielultaan niin pimeä. Julmia pelejä on paljon, mutta toisten tunteilla leikkiminen on lähes pahinta. Hän on Dorian Gray, mutta hän ei näe sielunsa rappeutumista muotokuvasta, koska sellaista ei ole. Vai kertoisikohan peili hänelle totuuden?