Kaiken syksyä meillä meni hyvin. Meillä oli mukavaa yhdessä ja vietimme monta yötä aamutunneille asti. Hiljalleen syvemmän pimeyden laskeutuessa hän kuitenkin vaikeni. Vaipui taustalle vähän kuin salaa. Tuntui kaikessa hiljaisuudessa pakkaavan tavaransa ja lähti yhtäkkiä lomalle etelään. Ja poissaolonkin huomaa vasta kun on liian myöhäistä ympäripuhua häntä enää. Talvisin hän lähtee. Luulisi tähän jo tottuvan, kun sama toistuu joka vuosi, aina samalla tavalla.

Niin kuka lähti, te kysytte? No Luovuus. Rakas ystäväni, jota ilman en osaa olla. Pimeät illat tuijottelen yksin lepattavaa kynttilänliekkiä ja sen leikkiä varjoissa seinää vasten. Ajattelen kaiholla ystävääni, jonka kanssa tuon voisi jakaa. Jonka kanssa siitä voisi saada aikaan jotain kaunista.

Jättäähän tuo lähtiessään aina jälkeensä hyvät ystävänsä. Jotka tosin eivät ole  minun ystäviäni. Mutta muun seuran puuttuessa yritän viettää aikaani niidenkin seurassa. Niiden nimet ovat Itsekritiikki ja Perfektionismi. Yritän valvoa öitäni niidenkin kanssa. Mutta tunne ei vain ole sama kuin Luovuuden läsnä ollessa. Nuo tuijottavat kynttiläni lepattavaa liekkiä kyynisinä. Sanovat, että olen hölmö, kun edes yritän. En viihdy niiden seurassa. Tukahdutan tuskastumiseni punaviinillä. Itken ystäväni poissaoloa.

Pikkuhiljaa talvi väistyy ja valo alkaa vallata alaa kaiken kattavalta pimeältä. Minäkin herään siihen. Kuulen taas, kuinka linnut laulavat. Ja jonain päivänä, tiedän, ovelleni koputetaan. Luovuus tulee kotiin.