Kotini lähellä, noin kymmenen minuutin kävelymatkan päässä on järvi, jonka kallioisella rannalla vietin paljon aikaa viime kesänä. Järvelle vievä tie on reunustettu koivuin. Ensin tulee vastaan hiekkaranta ja laituri ja sen jälkeen, vähän sivummalla, on pieni kalliontörmä, jonka reunalla on vielä pieni suojaisa lahdelma, josta pääsee järveen. 

Tuo kallioinen, mäntyjen ja koivujen ympäröimä kohta on muuta rantaa korkeammalla, joten siitä näkee hyvin yli järven. Näkymä on kovin rauhaisa. Järvi on tuolla kohdalla aika kapea, vastarannan mäntymetsä näkyy seinämänä kalliolle. Jos kalliolta huutaisi, voisi kuulla kaiun vastauksen metsästä.


Vietin viime kesänä useita öitä tuolla rannalla, kelmeän kesäillan kuulaassa valossa. Taivas oli sinertävän vaaleanpunainen, kun aurinko ei laskenut koko yönä. Muutama tähti pilkahteli vaalealla taivaalla. Levitin rantakalliolle peiton, jonka päälle saatoin asettua kirjani kanssa. Joko lukemaan tai kirjoittamaan, kiirettä ei ollut.

 

Hellä kesätuuli suhisi puiden oksilla ja heitti rantaan hiljaa loiskuvia laineita, jotka kutsuivat kylpemään täyden kuun alla lämpimässä vedessä. Kuun valo leikki laineilla, vesi helli ihoa. Ilmassa tuoksui koivu, heinä ja vesi, sanalla sanoen kesä. Kaikki aistit terävöityneenä nousin järvestä, takaisin rannalle.

Kuivateltuani istuin peitolleni ja nojasin läheiseen puuhun. Karhea männynrunko selkää vasten tuntui vakaalta ja luotettavalta. Järveltä kuuluivat vain vesilintujen huudot rannan hiljettyä. Rakastin kesäyön rauhaa ja pientä kalliotani järven rannassa.

 

Tämä  teksti on kirjoitettu alunperin ennakkotehtävänä AMK-hakuun. Julkaisin tämän nyt, kun hakuaika on jo umpeutunut.