Nostan taas kynän käteeni ja jään tuijottamaan paperia vaitonaisena. Haluaisin purkaa ajatukseni ja tunteeni paperille, että saisin ne ulos itsestäni. Ajatuksistani en saa kiinni, ne harhailevat kuin eksynyt lapsi metsässä. Tunteet ovat hallitsemattomia, ne iskevät pyörremyrskyn lailla, sekoittavat koko elämän ja vievät taas kaiken mennessään.

Kirjoitan vain sanoja, jotka tulevat mieleen, jos edes se helpottaisi sisälläni riehuvaa hirmumyrskyä, jota kukaan ulkopuolinen ei näe. Tiedostan sen vain itse. Tyhjä tila paperilla täyttyy pikkuhiljaa. Turhista sanoista, kielikuvista ja korulauseista. Mitään merkitystä niillä ei ole millään olemisen tasolla.

Tajunnanvirtaan voi kuitenkin sukeltaa, ja etsiä merkityksiä eksyttäviltä ajatusten poluilta. Vähitellen alkaa ehkä löytyä jotain tarkoitusta kaikkeen. Tienviittoja kohti olennaista. Vielä en tiedä mihin kaikki päättyy, eikä minun tarvitsekaan. Minulle riittää oleminen tässä hetkessä.