Istun kanssasi syksyisenä iltana rantakalliolla.

Ilma on tyyni, lehtikään ei värähdä puissa. Laineet valuvat pehmeästi soljuen rantaan, kun aurinko painuu hiljalleen taivaanrantaan. Vastaranta tummuu siniseksi sametiksi viimeisten valonsäteiden luodessa vielä varovaista siltaa järvenselälle.

Jossain kaukana kirkuu lokki, mutta muuten on aivan rauhallista. Puhumme hiljaa maailman menosta, kuinka vaikea onkaan ymmärtää elämää. Tai ihmisiä. Toteamme, taas kerran, että eihän tässä elämässä ole mitään järkeä ja puhaltelemme savukiehkuroita ilmaan.

Aurinko vajoaa aina vain alemmas ja silta yli järven pirstoutuu laineisiin. Vastarannan sininen sametti tummuu jo lähes mustaksi ja ensimmäiset pilkahdukset tähdistä alkavat väikkyä taivaalla.

Tuijotamme vaitonaisina järvelle, kun sanoja ei enää kaivata.