Heräsin tähänkin päivään taas myöhässä. Aamut ovat aina olleet mielestäni olemassa vain, jotteivät yö ja iltapäivä törmäisi toisiinsa, mutta en sentään koskaan ajatellut että vielä joskus oikeasti jättäisin aamut väliin. Toisaalta minulle aamu on aina ollut silloin kun herää. Ja tämän työrytmini takia minulle on suorastaan luontaista nukkua iltapäivään. Huokaan syvään, kun kömmin hitaasti ylös sängystä, on se edelleen yhtä vastenmielistä kuin ennenkin.

Silmät puoliummessa raahaudun keittiöön. ”Ilman aamukahvia ei jaksa.” Siinähän se totuus lukee, minun jääkaappini ovessa. Laitan aamukahvit tippumaan ja istahdan keittiön pöydän ääreen. Levitän eteeni jonkun vanhan sanomalehden, joka nyt sattuu käsillä olemaan ja selaan sitä hajamielisenä edestakaisin sen paremmin lukematta mitään. Hiljaisuus rikkoutuu kahvinkeittimen porinaan, kun viimeiset pisarat tippuilevat pannuun. Tuoreen kahvin nautinnollinen tuoksu leviää keittiöön ja nojaan tuolissani taaksepäin kurottaakseni maidon jääkaapista ja kahvipannun keittimestä. Kaadan höyryävän kahvin mukiin, ja pitelen sitä kaksin käsin lämmittääkseni kylmiä sormiani.

Kävelen kahvini kanssa olohuoneeseen. Minun aamuni iltapäiväinen aurinko on jo laskemassa taivaanrantaa kohti maalaten taivaan matkallaan vaaleanpunaiseksi. Kaunista, ajattelen katsellessani ulos ikkunasta. Tumma pilvilautta lipuu hiljalleen vaaleanpunaisen taivaan halki. Ikkunasta näkyvät lehdettömät puut huojuvat, kaduilla tuulee. Pimeä laskeutuu kuin huomaamatta ja äkkiä on aivan pimeää. Käyn sytyttämässä kynttilöitä parvekkeella oleviin lyhtyihin. Havaitsen silmäkulmassani häivähdyksen jostain liikkeestä ja hätkähdän. Kun katsahdan ulos, huomaan että taivaalta sataa pieniä valkoisia tähtiä. Talvi.

Siirryn takaisin sisälle, parvekkeella on laseista huolimatta kylmää. Sytytän muutaman kynttilä ja rikon hiljaisuuteni musiikilla, jonka koen sopivan pimeyteen ja kiedon itseni torkkupeiton sisään lämpimään. Tuijotan vaitonaisena kynttilöiden lepattavia liekkejä ja aivan huomaamatta silmäkulmastani karkaa kyynel, ja sitten toinen.

Hymyilen itsekseni, en edes ole surullinen, mutta jokin tässä tunnelmassa on herkistänyt minut. Pyyhin kyyneleet, yksi kerrallaan, kun ne valuvat ilman lupaa pitkin poskiani.