Viime yönä minä valvoin myöhään, tai näkökulmasta riippuen ehkä varhaiseen. Eksyin etsimään itseäni sen vanhan, kuluneen kirjan sivuilta, jonka olin saanut käsiini. Luin niitä tuttuja tarinoita, jotka olin välillä jo kadottanut. Elin uudelleen niitä hetkiä ja tunsin tunteita, joita en uskonut enää edes olevan.


Hymyilin jälleen niille pienille hetkille, kun olin katsonut aurinkoon ja tuntenut lämmön sisälläni. Ne olivat kauniita päiviä silloinkin, kun taivaankansi halkesi räjähtävien salamoiden voimasta. Öisin en tuntenut kulkevani pimeässä, koska kulkuani ohjasi tähtien vyö, kun vaelsin pitkin kuunsiltaa kohti syvyyksiä ja korkeuksia. Syvissä vesissä uin jalokivinä kimaltavien kalojen kanssa. Taivaankannen maalasin kuunsäteillä lämpimin sävyin.

Itkin uudestaan ne kivut, jotka olin suurella työllä haudannut jonnekin niin syvälle, ettei niitä ollut tarkoitus enää koskaan kohdata. Revin tarkoituksella auki haavat, joiden olemassaolon olin kieltänyt. Annoin sydänvereni vuotaa puroksi ja loin kyynelillä valtameren. Poltin sieluni tuhkaksi, jotta löytäisin uudelleen sen minkä olin peittänyt pelkojen arpikudokseen.

Halusin löytää tuosta kirjasta sen hetken, jona olin eksynyt itsestäni.

Vaelsin vaitonaisena hitain askelin halki elämäni. Keräsin pieniä palasia itsestäni, yhden sieltä, toisen täältä. Tietämättä mikä kuuluisi mihinkin. Tärkeintä oli saada kaikki talteen. Edelleenkään en tiedä minkälaiseen tulevaan tämä menneisyyteni kautta kulkeva tie vie. Tiedän vain, että päästäkseni perille, se on kuljettava.

Nostan katseeni kirjasta kohti tähtiä. Huomenna aloitan uudelleen. Alan koota oman elämäni palapeliä saadakseni selville kuka minä oikeastaan olen. Ei minulle enää riitä pelkkä tyhjä antropomorfinen personifikaatio.