Joku puhuu. Hän nostaa päänsä ja avaa hitaasti silmänsä. Katseensa on lasittunut, tunteeton, eikä hän tunnista ihmistä joka hänelle puhuu. Sanat, jotka pitäisi ymmärtää, puuroutuvat jonnekin musiikin pauhun ja korvissa kuuluvan veren kohinan alle. Hän yrittää kohdistaa katseensa puhujaan, joka edelleen näyttää vieraalta. Itsekään hän ei saa sanaa suustaan, vaikka yrittäisi. Kukaan ei ymmärrä mikä on pielessä. Ei hän ole edes juonut mitään, ei koko iltana.
Tyhjää tuijottaen hän nousee pöydästä, kuin haamu itsestään. Sanomatta sanaakaan, hän kaataa mennessään koko pöydän, välittämättä vähääkään sattuuko häneen itseensä tai muihin. Lattia on täynnä pirstaloitunutta lasia, joista suurimman hän nostaa käteensä välittämättä ollenkaan viiltävästä kivusta, jonka ihon läpi pureutuva lasi aiheuttaa.
Edes vuotavan veren aiheuttama lämpö ei herätä häntä transsistaan. Hän kulkee läpi räjähtelevien tähtien. Punainen meri valloittaa tanssilattian hänen jäljessään. Huudot ja punaiseksi värjäytyvät vaatteet peittyvät musiikkiin ja valoihin. Ihmiset alkavat kavahtaa hänen tieltään, kun hän lipuu pitkin tanssilattiaa kohti jotain tuntematonta, jonka vain hän itse näkee.
Sielunsa palaa jo Helvetin tulessa, ja lieskat leimuavat silmissään asti. Kukaan ei tiedä mihin hän on matkalla, ei hän itsekään. Jokin vain kutsuu häntä ääneti, syvemmälle varjoihin, pois siitä mihin hän ei koskaan kuulunutkaan. Hän haluaa palaa ja viedä mukanaan kaikki muutkin. Tyhjenneen tanssilattian keskellä hän huutaa henkistä tuskaansa, kenenkään vieläkään kuulematta, vaikka nyt sen jo kaikki näkevät. Lopulta hänen silmissään mustuu ja hän kaatuu lattialle.
Herätessään hän ei muista mitään tapahtuneesta, mutta tuntee sen palavan tunteen sisällään. Se on tullut jäädäkseen.
Kommentit