”Miten viehättävän masentavaa”, ajattelin kun tuijotin hiljaa bussin
ikkunasta ohi valuvaa maisemaa, jonka sateinen kylmä ilma oli
tummentanut harmaan samettiseksi. Märkä asfaltti imi katulamppujen
vähäisen valon saaden kaiken näyttämään entistäkin pimeämmältä. Syksyn
muuten niin kirkkaat sävyt näyttivät likaisen harmailta, nyt kun
vesipisarat loivat pieniä puroja ikkunalasiin. Pilvet näyttivät
raskailta kuin mieleni päivänä, jona sieluni aurinko ei paistanut.
Tunsin olevani samaa harmautta luonnon kanssa.

Uppouduin sieluni samettiseen pimeyteen, välittämättä ympäröivistä
äänistä. Silmäkulmastani karkasi kyynel, jota ei tainnut huomata
kukaan muu kuin minä itse. Syleilin henkistä ahdistustani, jopa ruokin
sitä epävarmuudellani ja peloillani. Sydänverenpunaiset lasit
silmilläni tarkkailin maailmaa ja näin vain sen pimeän puolen.

Pimeys tuntui niin tutulta, turvalliselta, etten osannut edes kaivata
mitään muuta. Sulkeuduin varjoihin, piiloon liian kirkkaalta valolta,
jota pelkäsin enemmän kuin osasin koskaan kuvailla. Halusin suojaan
ihmisten katseilta, kun en uskonut että kenelläkään olisi minulle
mitään annettavaa. Yksinäisyydessä oli jotain kovin rauhoittavaa. Ei
tarvinnut välittää mitään kenestäkään muusta. Vajosin vain syvemmälle,
kuin hukkuva mustaan veteen.

Sallin kyynelten valua pitkin poskiani, kun ei kellään muulla
kuitenkaan ollut mitään väliä, eiväthän ne edes ymmärtäisi. Antauduin
tuskalliseen ahdistukseeni ja tiesin, tästä saisi vielä aikaan jotain
kaunista.