Sinä päivänä satoi lunta ja ilmassa leijui hiljaisen luopumisen tuoksu. Pysähdyin keskelle autiota pihaa ja katselin ympärilläni tuulessa tanssahtelevia lumihiutaleita. Hellästi kuin äiti peittelee lapsensa nukkumaan, taivas laski lumisen huopansa maahan. Jokin minussa oli sitä mieltä, että olisi pitänyt olla surullinen. Kyyneleet kuitenkin kieltäytyivät nousemasta silmiini ja huulillani karehti varovainen hymy.

Laskeva aurinko värjäsi taivaanrannan punaiseksi, samalla kun tähdet yksitellen syttyivät pimenevään iltaan. Hetken ilma tuntui satumaisen siniseltä. Hengitykseni huurusi kylmenevässä ilmassa lumihiutaleiden luodessa huntua harteilleni.

Katuvalot saivat lumihiutaleet kimaltamaan, aivan kuin taivaalta olisi satanut kristalleja. Nostin kasvoni kohti taivasta ja annoin lumisateen kutittaa varovasti poskiani. Pikkuhiljaa hiutaleet sulivat silmäkulmiini, kuin kyyneleiksi, joita en itse itkenyt.